søvnunderskud

20.5.

Univelka, se on päivän sana. Heräsin tänä aamuna makuupussistani lentokentän lattialta kello viisi riekaleisten yöunien jälkeen. En saanut selvää, puhutteliko eräs virkailija minua tanskaksi vai englanniksi. En saanut tulostettua lippuani ja sain tietää olevani väärässä terminaalissa. Asioin virkailijoiden kanssa tanskaksi, sillä tarpeeksi väsyneenä lakkaan välittämästä siitä, miltä kakomiseni mahtaa kuulostaa.

20.5.

Today's theme is sleep deprivation. I woke up at 5 a.m. on the airport floor after having a few indefinite time units of sleep as a staff member spoke to me - in Danish or in very unclear English, I couldn't tell - and I proceeded to not being able to print out my boarding pass as I was, as the nice lady at the counter told me, in the wrong terminal, to begin with. That happened in Danish because I was tired enough to completely stop caring about how my attempts to pronounce a certain language sound like. 

Aamusekoilujen päätteeksi istuin kuitenkin Atlantic Airwaysin koneessa ja kuvasin videolle ikkunaruudulla pulppuavia sadepisaroiden vanoja. Suljin silmät noin 1300 kilometrin päässä kohteesta ja avasin ne uudestaan, kun lentoemäntä ojensi kohti jotain ihmeellistä pakettia. Aamiaista! Jugurttia, lämpöisiä sämpylöitä, levitettä, juustoa, hilloa. Kahvia ja mehua. Kaikki lipun hinnalla - alkoholiakin olisi saattanut saada, jos olisi iljennyt pyytää. (Oli pakko kokeilla juomakärryn tullessa uudelle kierrokselle ja sain kuin sainkin ensimmäisen lentokonedrinkkini ikinä. Olenkohan koskaan juonut näin aikaisin? En ainakaan Bailey'siä. Tulevatkohan ne vielä takaisin?)

Despite the somewhat rough start, I did make it all the way onboard the Atlantic Airways plane. I closed my eyes approximately 1300 kilometers from the destination, and reopened them when a strange package was being handed towards me. And what was it? A full Nordic breakfast with yogurt and some buns, all included in my ticket reservation for no extra cost. After eating I discovered that other passengers were ordering even alcoholic beverages, and I just had to give it a try - and that's how I happened to have my first-ever drink on a plane, at 8 in the morning, on my way to the Faroe Islands. 

Laskeutuminen Vágarin kentälle oli aikamoista. Tyhjästä ilmestyi yhtäkkiä kuin veitsellä leikatun suorareunainen saari, jonka seiniin pelkäsin koneen syöksyvän minä hetkenä hyvänsä. Hytkyvä turbulenssi kirvoitti kiljahduksia ja kiitorata tupsahti alle kuin tyhjästä.

Lentokoneesta poistuminen on aina helpotus, mutta ilo on erityisen suuri, kun on hikoillut vuorokauden paksuissa varusteissa ja pääsee paikkaan, jossa vilakka tuuli tempoo tukkaa päästä ja lämpötila tuskin hipoo kymmentäkään astetta. Kun tähän lisätään kellertäväpeitteisten vuorten hallitsemat maisemat ja kasvoja rytmittömästi hakkaava tihku, ei liene yllätys, että nauroin mielipuolisesti koko parin kilometrin kävelymatkan Sørváguriin.

Landing on the Vágar airport was an experience. I've been to places such as Iceland and Svalbard so one would imagine I'm used to sketchy landings on weird places, right? Well, either that's a 'nope' or the Faroese airport is really something. With the plane shaking in the turbulence and the mountainside being very close, I was sweating nervously, one part excited, and the other blaming myself for valuing my life so little that I voluntarily put myself into such situations.

For me, leaving an aircraft is always a relief, but this time, after having worn way too many layers for way too many straight hours, I was laughing hysterically into the refreshing Faroese wind, enjoying the raindrops on my face, and letting my eyes feast on the sight of the mountains, topped with yellowish vegetation. The hysterical laughter did not see an end during the half an hour walk to the town of Sørvágur, from which I took Jósup to the island of Mykines, my new home.

The first WTF: Faroese mini golf. In this wind?

Sørvágur.

En kestä, että mopo on fääriksi prutl.

Just Faroese things: a horse grazing on somebody's back yard in the middle of a small-town-like settlement.

Taking the ferry "Jósup" to Mykines!

Mykinesin mahtava satama. Päivän kuntotestin tarjosivat kuvassa näkyvät portaat, jotka piti kavuta ylös noin puolen elopainoni verran painavien kantamusten kera... // The awesome Mykines harbor. Imagine walking those stairs while carrying half of your own weight in luggage...

Satamaan hortoiltuani matka jatkui Jósupin kyydissä luonnon omaa vuoristorataa pitkin Mykinesille, missä loputtoman tuntuisten portaiden päässä minua oli vastassa työnantajani Katrina. Hikinen ja uupunut olemukseni sai ymmärrystä, ja vaikka uhosinkin voivani aloittaa työt heti, alkoi vuoroni vasta suihkun ja päivätorkkujen jälkeen. Ensimmäisestä työvuorosta jäi hurja olo. Minulle selitettiin asioita välillä vähän liiankin rautalangasta vääntäen, eikä tekemistä kauheasti ollut, joten saatoin hieman turhautua, mutta tilanne muuttui, kun jäin yksin palvelemaan saksalaista opettajakaksikkoa. Loppuvuoro meni nopeasti ja mukavasti ja jätti odottavan olon - kuka tietää, millaisia ihmisiä tässä vielä tapaa, enkä ole vielä edes tutustunut työkaveriperheeseeni kunnolla. Vi får se!

I started working on the same day - thankfully only after a shower and a nap, though. My first shift left me with mixed, yet mostly positive, feelings. The highlight of my night was a chat with the two German teachers that stayed the night with us - Maren & Maren, in case you're reading this, thank you so much for the company! I hope the rest of your trip was amazing and everything's fine wherever you are! The encounter left me hungry for new experiences - who knows what kind of people I will meet as this adventure goes on? I haven't even gotten to know my co-working family that well yet. Vi får se!

byrjan

Eräs pohjoismaisten kielten opiskelija kerran päätti, että nyt, muuten, saa akateeminen elämä riittää. Häntä houkutti filologian kimpussa pakertamisen sijaan pistää kielitaitonsa kunnolla koetukselle, joten hän päätti hakea kesätöitä Färsaarilta. Töitä tuli toivomusten mukaisesta paikasta: majatalosta pienellä Mykinesin saarella, eikä opiskelija olisi voinut onnellisempi olla! Kirjoitustyön kivettämät kankuthan vetristyisivät seisomatyössä, ja eristäytynyt elämä vain muutaman ihmisen asuttamalla saarella haihduttaisi päästä pois hektisen Helsingin huolet. Ei kun vain odottamaan seikkailua!

Tänään tuo seikkailuni sitten alkoi. Työpaikan saatuani olin päättäväisenä jo suunnittelemassa tanskan, fäärin, Mykinesin ja Färsaarten historian sekä maantieteen ynnä muun yleishyödyllisen itseopiskelua, räjähtävää motivoituneisuutta sekä vähintään parin viikon pärinöitä lähtöä edeltävän innostuksen kourissa. No, elämä osaa yllättää, eikä mikään suunnitelmistani toteutunut (lähimmäksi pääsin ehkä kielijutuissa, kun eilen ostin kirjaston poistomyynnistä färsaareilaisen William Heinesenin tanskankielisen kirjan), ja nyt istun islantilaisen villapaitani päällä Kastrupin kansainvälisellä lentokentällä alkaen pikku hiljaa olla perillä siitä, mitä olen tekemässä.

Olen menossa kesätöihin, eristyksiin ihmisten keskelle Mykinesin saarelle, joka on Färsaarten saarista läntisin. Saaren asukasluku oli vuonna 2013 13 ja sieltä löytyy työpaikkani Kristianshúsin lisäksi ainakin kirkko, pieni joki ja lampaita. Kristianshús on pieni, kesäisin kiireinen majatalo, jonka huoneet ovat pieniä ja käytävät kapeita, mutta majoituksen tasoa kehutaan Wikipediassa hyväksi. Mykinesille pääsee sään salliessa lautalla kahdesti päivässä, helikopterilla useammin.

Kuultuaan tästä hieman hullusta suunnitelmastani ihmiset ovat kyselleet, missä Färsaaret sijaitsevat (suunnilleen Skotlannin, Norjan ja Islannin välissä), miksi haluan asua sellaisessa paikassa reilut kolme kuukautta (kyllästy Helsinkiin ja tiedä), ja kuinka ihmeessä olen saanut edes päähäni hakea tällaista työpaikkaa (Anna piti loistavan esitelmän Alternativ Norden -tapahtumassa viime syksynä). Äitini on rikastuttanut itseään kaikella internetistä löytämällään Färsaari-nippelitiedolla ja pitänyt esitelmiä minulle, joka en ole kiireiltäni ja "kiireiltäni" ehtinyt suoda elämäni uusimmalle seikkailulle juuri ajatustakaan ennen eilistä päivää. Paitsi silloin, kun hain yli kaksi viikkoa sitten henkilötunnusta, jota en ole vieläkään saanut.

Matkani jatkuu aamuseitsemän lennolla Vágarin saarelle, mistä pitäisi löytää tiensä Sórvagurin satamaan ja lautalle, joka kuljettaa minut kesäkotiini. Toivon, että saisin pian tietää lähtöporttini, jotta voisin suoriutua turvatarkastuksesta ja siirtyä nukkuma-asemiin portin liepeille. Olotilani on odottava ja väsynyt - toivon, että perille pääsy piristää enkä vielä huomenna joutuisi Annan blogissaan kiroamaan kuudentoista tunnin työvuoroon.

Siinäpä tiivistettynä, mistä elämässäni on tällä hetkellä kyse. Tulen ruotimaan tässä blogissa kesän tapahtumia tai niiden puutetta, jahka perille pääsen ja saan revittyä jostain ylimääräistä aikaa. Nyt voisi käydä kyyläämässä lähtevien taulusta porttitietoja tai vaan luovuttaa ja vallata jonkun aulan penkeistä pariksi tunniksi. Góða nátt!

Approaching Kastrup.

There once was a Nordic philology student who got absolutely fed up with all things academic, packed all the stuff she didn't get rid of and set the course to the Faroe Islands. This is a blog about all things revolving around that decision.

First of all, what?! That's the question I'm asked the most. So, I'm going to spend the next three months in the Faroe Islands (located approximately between Iceland, Norway and Scotland), more specifically in the isolated island of Mykines (because I got tired of Helsinki in every possible sense), working in a guesthouse (I got to hear about it in a presentation someone had in a Nordic themed event). Mykines (population 13 in 2013) is the westernmost of the Faroe Islands, and Kristianshús, my workplace, seems to be pretty much the center of the settlement. There is also a church I'm definitely going to go to, even though (or because of?) I'm not really religious. One can get to Mykines, weather permitting, twice a day by boat and a bit more often by helicopter.

In this blog I will be summarizing my adventure, which right now stands at a point where I am sitting on the floor at the Kastrup international airport, using my Icelandic sweater as a cushion and desperately wanting to know my departure gate so that I could get past the security control and go attempt to catch some well-deserved sleep. It's past midnight and my journey continues with the 7 a.m. flight to Vágar, after which I should try and find my way to the Sórvagur harbor and catch the 10:20 ferry to my summer home. So, time to go colonize a bench! Góða nátt!