søvnunderskud

20.5.

Univelka, se on päivän sana. Heräsin tänä aamuna makuupussistani lentokentän lattialta kello viisi riekaleisten yöunien jälkeen. En saanut selvää, puhutteliko eräs virkailija minua tanskaksi vai englanniksi. En saanut tulostettua lippuani ja sain tietää olevani väärässä terminaalissa. Asioin virkailijoiden kanssa tanskaksi, sillä tarpeeksi väsyneenä lakkaan välittämästä siitä, miltä kakomiseni mahtaa kuulostaa.

20.5.

Today's theme is sleep deprivation. I woke up at 5 a.m. on the airport floor after having a few indefinite time units of sleep as a staff member spoke to me - in Danish or in very unclear English, I couldn't tell - and I proceeded to not being able to print out my boarding pass as I was, as the nice lady at the counter told me, in the wrong terminal, to begin with. That happened in Danish because I was tired enough to completely stop caring about how my attempts to pronounce a certain language sound like. 

Aamusekoilujen päätteeksi istuin kuitenkin Atlantic Airwaysin koneessa ja kuvasin videolle ikkunaruudulla pulppuavia sadepisaroiden vanoja. Suljin silmät noin 1300 kilometrin päässä kohteesta ja avasin ne uudestaan, kun lentoemäntä ojensi kohti jotain ihmeellistä pakettia. Aamiaista! Jugurttia, lämpöisiä sämpylöitä, levitettä, juustoa, hilloa. Kahvia ja mehua. Kaikki lipun hinnalla - alkoholiakin olisi saattanut saada, jos olisi iljennyt pyytää. (Oli pakko kokeilla juomakärryn tullessa uudelle kierrokselle ja sain kuin sainkin ensimmäisen lentokonedrinkkini ikinä. Olenkohan koskaan juonut näin aikaisin? En ainakaan Bailey'siä. Tulevatkohan ne vielä takaisin?)

Despite the somewhat rough start, I did make it all the way onboard the Atlantic Airways plane. I closed my eyes approximately 1300 kilometers from the destination, and reopened them when a strange package was being handed towards me. And what was it? A full Nordic breakfast with yogurt and some buns, all included in my ticket reservation for no extra cost. After eating I discovered that other passengers were ordering even alcoholic beverages, and I just had to give it a try - and that's how I happened to have my first-ever drink on a plane, at 8 in the morning, on my way to the Faroe Islands. 

Laskeutuminen Vágarin kentälle oli aikamoista. Tyhjästä ilmestyi yhtäkkiä kuin veitsellä leikatun suorareunainen saari, jonka seiniin pelkäsin koneen syöksyvän minä hetkenä hyvänsä. Hytkyvä turbulenssi kirvoitti kiljahduksia ja kiitorata tupsahti alle kuin tyhjästä.

Lentokoneesta poistuminen on aina helpotus, mutta ilo on erityisen suuri, kun on hikoillut vuorokauden paksuissa varusteissa ja pääsee paikkaan, jossa vilakka tuuli tempoo tukkaa päästä ja lämpötila tuskin hipoo kymmentäkään astetta. Kun tähän lisätään kellertäväpeitteisten vuorten hallitsemat maisemat ja kasvoja rytmittömästi hakkaava tihku, ei liene yllätys, että nauroin mielipuolisesti koko parin kilometrin kävelymatkan Sørváguriin.

Landing on the Vágar airport was an experience. I've been to places such as Iceland and Svalbard so one would imagine I'm used to sketchy landings on weird places, right? Well, either that's a 'nope' or the Faroese airport is really something. With the plane shaking in the turbulence and the mountainside being very close, I was sweating nervously, one part excited, and the other blaming myself for valuing my life so little that I voluntarily put myself into such situations.

For me, leaving an aircraft is always a relief, but this time, after having worn way too many layers for way too many straight hours, I was laughing hysterically into the refreshing Faroese wind, enjoying the raindrops on my face, and letting my eyes feast on the sight of the mountains, topped with yellowish vegetation. The hysterical laughter did not see an end during the half an hour walk to the town of Sørvágur, from which I took Jósup to the island of Mykines, my new home.

The first WTF: Faroese mini golf. In this wind?

Sørvágur.

En kestä, että mopo on fääriksi prutl.

Just Faroese things: a horse grazing on somebody's back yard in the middle of a small-town-like settlement.

Taking the ferry "Jósup" to Mykines!

Mykinesin mahtava satama. Päivän kuntotestin tarjosivat kuvassa näkyvät portaat, jotka piti kavuta ylös noin puolen elopainoni verran painavien kantamusten kera... // The awesome Mykines harbor. Imagine walking those stairs while carrying half of your own weight in luggage...

Satamaan hortoiltuani matka jatkui Jósupin kyydissä luonnon omaa vuoristorataa pitkin Mykinesille, missä loputtoman tuntuisten portaiden päässä minua oli vastassa työnantajani Katrina. Hikinen ja uupunut olemukseni sai ymmärrystä, ja vaikka uhosinkin voivani aloittaa työt heti, alkoi vuoroni vasta suihkun ja päivätorkkujen jälkeen. Ensimmäisestä työvuorosta jäi hurja olo. Minulle selitettiin asioita välillä vähän liiankin rautalangasta vääntäen, eikä tekemistä kauheasti ollut, joten saatoin hieman turhautua, mutta tilanne muuttui, kun jäin yksin palvelemaan saksalaista opettajakaksikkoa. Loppuvuoro meni nopeasti ja mukavasti ja jätti odottavan olon - kuka tietää, millaisia ihmisiä tässä vielä tapaa, enkä ole vielä edes tutustunut työkaveriperheeseeni kunnolla. Vi får se!

I started working on the same day - thankfully only after a shower and a nap, though. My first shift left me with mixed, yet mostly positive, feelings. The highlight of my night was a chat with the two German teachers that stayed the night with us - Maren & Maren, in case you're reading this, thank you so much for the company! I hope the rest of your trip was amazing and everything's fine wherever you are! The encounter left me hungry for new experiences - who knows what kind of people I will meet as this adventure goes on? I haven't even gotten to know my co-working family that well yet. Vi får se!